On olemassa hetkia, joita ei koskaan toivoisi itse kokevan. Hetkia, joita tapahtuu vain muille, ei koskaan itselle. Hetkia, joista syntyvia tarinoita saa kuunnella muiden kertomana, mutta omia tarinoita ei onneksi koskaan paase syntymaan.
Ja se on vain hyva. Niin sen kuuluu olla.
Mutta tanaan oli se paiva, jolloin minakin jouduin osaksi sita onnetonta joukkoa, joka nuita surullisia tarinoita kertoo katkerana eteenpain toivoen tuskan viela jonain paivana helpottavan. En tieda kuinka kauan kestaa ennen kuin voin sanoa olevani taysin toipunut, enka ole varma voinko ikina antaa anteeksi.
Toivottavasti.
Silla tata surullista tarinaa ennen tapahtui monta hyvaa ja onnellista yhteista hetkea, joita muistelemalla jaksan taas seuraavaan paivaan. Niiden muistojen ansiosta tuska hellittaa, vahan kerrallaan mutta varmasti.
Rakkaat kenkani, toivottavasti uusi omistajanne rakastaa teita ja pitaa teista hyvaa huolta. Kaipaus on valtava, mutta elama jatkuu.
Rakkaudella, Tiina.
